Perheet safkaa -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran 21.1.2017 kolmessatoista helsinkiläisessä ravintolassa. Tapahtumalla haluttiin kiinnittää huomiota lasten asemaan kotimaisessa ravintolakulttuurissa.

Murun edusta on täynnä lastenvaunuja. Olen tottuneempi kello viiden jonoon, jonka näen usein. Se koostuu viisikymmenvuotiaista, jotka parveilevat oven edustalla malttamattomina, koska ovat nälkäisiä tai indoktrinoituneita protestanttiseen täsmällisyyteen. Ovenkahvaa nyitään, tuloksetta, sillä ravintola aukeaa vasta, kun sen on aika aueta. Tänään kello on vasta yksitoista aamupäivällä, mutta ovi avautuu. Maailmankirjat ovat sekaisin.

IMG_8347
Jännitän Murun puolesta. Panokset ovat korkealle, sillä paikalla on eräs vaativimmista asiakaskunnista. Lapset ovat kranttua väkeä, jonka mielenoikkuja on vaikea ennustaa; heitä ei kiinnosta harvinainen, eivätkä hienot sanat tee heihin vaikutusta. Jos annos ei miellytä silmää, lapset eivät suostu maistamaan. Jos tämän asiakaskunnan voittaa puolelleen, voi taputtaa itseään olalle.

Asetelma on tarkkailijan kannalta herkullinen, sillä lapset eivät ole vielä suomalaisen hiljaisuuden kultin täysjäseniä. Lasten ilmaisua ei ole latistettu sinivalkoisella sordiinolla.

Toisen tilan kunnioittaminen sisältää Suomessa ajatuksen äänettömyydestä

Kun ravintola on lastattu täyteen vaunuilla saapuneita, voidaan odottaa, että tunnelma on poikkileikkaus italialaisen oopperan tunneskaalasta ja siten ristiriidassa wanhan kansan vaatimusten kanssa.

Kakofonian sijasta Murussa vallitsee kuitenkin seesteinen tunnelma. Bourgeois, olisi kuvaava sana. Kaiuttimista soi vuoron perään tuutulauluja ja jotain muuta. Tilaamme samppanjaa ja omenamehua. Pohdin asetelmaa.

IMG_8352

Kun kansallisvaltiota nimeltä Suomi rakennettiin, esimerkkiä haettiin Saksasta, jonka maine ei vielä tuolloin ollut lokaantunut maailmansotien rumuuksissa. Sivistyneistön lapset opiskelivat kilvan saksaa ja aikuiset piirtelivät modernin Suomen suuntaviivoja Saksan mallien pohjalta. Niin yliopiston kuin sotavoimienkin malli haettiin Preussista, jossa rivit olivat suoria ja toiminta tehokasta. Suomalainen käytännöllinen ja rationalistinen tapa pyörittää maata lienee velkaa saksalaisten esimerkille.

Vanhoissa valokuvissa preussilaiset lapset on puettu samoihin vaatteisiin kuin ankaran näköiset vanhempansa, pieniksi kopioiksi heistä

Lapsuuteen suhtauduttiin keskeneräisyytenä; ihanne oli kurissa kasvava ja jumalaa pelkäävä lapsi. Saksalainen kulttuuripiiri antoi meille myös Jörö-Jukan, jonka opettavaisissa tarinoissa lapset kuolivat. Se oli suosittu myös Suomessa.

Suomalaisten henkinen napanuora Saksaan näkyy myös wanhan kansan suhteessa lapsuuteen. Sanonnan mukaan lapset saavat näkyä, mutta eivät kuulua. Tässä on nähtävissä yhtymäkohtia preussilaisiin ihanteisiin. Vaikka lempeä päänsilitys on korvannut sormille lyömisen lasten kasvatuksessa, kulttuuri kantaa jäänteitä menneistä. Ne ovat koteloituneet kulttuurin rakenteisiin. Ne kertovat Jörö-Jukasta.

pink

Ravintolakulttuurin kehityskaari Suomessa on poikkeuksellinen. Ravintolakulttuurin ohuus yhdistettynä vuosikymmeniä jatkuneen holhouspolitiikkaan tuotti Suomeen ravintoloita, joita luonnehti hartautta tavoitteleva arvokkuus. Suomi löi itseään sormille. Kun herrat joivat konjakkia kabinetissa, paikalle ei mahtunut lapsia, eikä usein naisiakaan.

Mutta palataan Muruun. Alkuruoat on jo syöty, kun ennakoimani vihdoin tapahtuu: nippu kattausvälineitä tippuu lattialle huomiota herättävän räminän saattelemina. Tarjoilija katselee hämillään ympärilleen. Ei huolta, lapsia ei tunnu vaivaavan se, että aikuiset tiputtelevat tavaroita lattialle.

Annan katseen kiertää vielä hitaasti. Käyttäytyvätkö lapset jossain huonosti? Eivät. Vaihtaako joku ruokapöydässä vaippaa? Ei vaihda. Itse asiassa äänenkovuus ei olisi erilainen, vaikka jokaisen keskenkasvuisen taaperon tilalla istuisi harmaahapsinen vanhus. Muru palvelee asiakkaitaan hyvin, aivan kuten minä tahansa muuna päivänä.

IMG_8365

Jos jotain, Perheet safkaa -lounas Murussa galvanoi näkemykseni lapsista ravintoloiden asiakkaina. Kyseessä on niin sanottu non-issue, eräänlainen itsestäänselvyys, josta ei pitäisi saada aikaan riitaa edes somessa, eikä varsinkaan kirjoittaa näin pitkää artikkelia.

Koska Suomella kuitenkin on vielä toinen jalka menneiden aikojen ilmapiirissä, tämän non-issuen luonne täytyy viestiä kissankokoisin kirjaimin, jotta muutosvastarintaisimmatkin ymmärtäisivät.

Kulttuurit ovat toisinaan varsin resilienttejä muutoksen edessä. Ne kykenevät elämään menneessä pitkiäkin aikoja. Siksi tämän kaltaisia tapahtumia tarvitaan.

Perheet safkaa -tapahtuman saama massiivinen mediahuomio vahvistaa, että aihe on edelleen kotimainen kipupiste. Vaikka enemmistö Helsingin keskustan ravintoloista ottaa lapset vastaan avosylin, monilta löytyy huonoja kokemuksia lasten ja ravintoloiden yhteensovittamisesta.

Kohtuullisen usein ongelman ytimessä eivät ole ravintolat, vaan muut asiakkaat, joista osa katsoo asiakseen antaa pahaa silmää lapsille tai heidän vanhemmilleen, jos jälkikasvusta kuuluu tavallisia elämän ääniä. Pelkkä lasten läsnäolo vaikuttaa olevan joillekin ärtymyksen aihe. Preussilaiset lapset käyttäytyisivät paremmin. Olisi vaikea kuvitella vastaavaa syrjivää suhtautumista johonkin muuhun ihmisryhmään.

IMG_8384

Lasten osallistumisen esteet suomalaisessa yhteiskunnassa ovat tabu, jonka ääriviivojen hahmottaminen lienee osa tuppisuisuudesta, holhouksesta ja kotonanyhjäämisestä vapautumisen sukupolviprojektia, jota kutsutaan uudeksi kaupunkikulttuuriksi. Menneen painolastista vapaudutaan muun muassa tämän kaltaisten tapahtuman avulla.

Eräs Murussa perheineen syönyt äiti kertoi myöhemmin sosiaalisessa mediassa, että tapahtumassa oli ollut oikein mukavaa kahden lapsen kanssa. Kotimatkalla wanha kulttuuri oli kuitenkin lyönyt sormille. Nuorimmaisen päiväuniaika oli ollut käsillä, ja vaunuista oli kuulunut itkuntuherrusta. Tuntematon kanssamatkustaja oli ilmoittanut perheelle närkästyneenä, ettei itkevän lapsen paikka ollut julkisessa kulkuvälineessä. Hämmentynyt perhe hyppäsi kyydistä pysäkin liian aikaisin ja käveli loppumatkan kotiin. Jörö-Jukan kaikuja. Niiden on aika mennä.

Arto Koskelo

Facebook kommentit
JAA